Meidän lapset

 Meidän lapset vaikuttaa täällä olevan päällisin puolin hyvinkin onnellisia. On ruokaa ja katto pään päällä. Sen lisäks on 60 kaveria saman katon alla, pelit, rensselit, herkut ja muut systeemit. Niinkun oon joskus aiemminki maininnut, niin lastenkodilla käy vierailioita pilvin pimein. Ne tuo lähes aina mukanaan isot satsit riisiä, leluja, värikyniä, lautapelejä, pihapelejä, kirjoja yms. Paljon materiaalia tekemiseen siis pitäs periaatteessa olla, mutta meidän lapset myös hajottaa kaiken. Ja siis kaiken. Kynät katkotaan, lehdet revitään, lelut mäiskitään rikki ja palapelit yms. heitellään pitkin poikin pihamaille homehtumaan. Ollaan totuttu siihen, että kohta tulee taas uudet. Tämä saattaa olla syynä siihen, miks suurin osa käyttökelposesta tavarasta pidetään lukkojen takana tavottamattomissa. Välillä nähään vaan vilaukset esim. enkun kielisistä lastenkirjoista, joille löytys varmasti käyttöä. Jonkun pitäs vaan malttaa opettaa lapset siihen, että asioita ei hajoteta.

 Meidän ilosta sakkia.

Josta päästäänkin toisen uuteen asiaan. Lastenkoti on miun(kin) mielestä aika lämmin ja kodinomainen, kuin iso perhe. Perhemäisemmän siitä tekee vielä se, että siellä ei oo varsinaisesti työntekijöitä ollenkaan. Omistajat, keittäjät ja muu apu asuu samassa kiinteistössä, joten SoHi on kaikille koti. Niin ihanalta kun tämä kuulostaakin, voidaan kuitenkin puhua kaksiteräisestä miekasta. Koska koko ajan läsnä, tai saatavilla oleva aikuinen puuttuu, kasvattavat lapset itse toisensa. Toisaalta lapsia ei edes tarvitse "vahtia" samalla lailla kun Suomessa oon tottunu ymmärtämään, sillä täällä eletään lähes säännöttömässä ympäristössä. Ainoat säännöt, mistä mie oon kuullu puhuttuvan on, että kaveria ei muksita ja aamu- ja iltarukoukseen pitää osallistua.  Voin kuitenkin kertoa, että kaveria muksitaan. Ja paljon. Paljon jo hyvätahtoisessa mielessä, mutta nyrkit on kyllä pystyssä super herkästi kiukun tullen etenkin ala-asteikäisillä lapsilla sukupuolesta riippumatta. Joitakin kirjottamattomia tai aina vallalla olleita sääntöjä on kuitenkin pakko olla, koska hommat toimii niin sujuvasti.

Rantareissulla sai yks meidän poiksu napattuu käsiinsä muutamat rapuset.

Meidän teini-ikäiset ja aikuistuvan lapset on täällä aikamoisen haasteen edessä joutuessaan huolehtimaan pienemmistä. Nuorimmilla täällä on yks tai kaks ns. omaa hoitajaa, joille vastuu pikkuisen hoitamisesta on langetettu. Ei oo helppoa olla 17v, suomalaisessa lastenkodissa asuva, rankan perhetaustan omaava lapsi, mutta ei varmasti oo myöskään helppoa olla 17v, balilaisessa lastenkodissa asuva, rankan perhetaustan omaava lapsi, jolla on vielä oma 3v, rankan perhetausta omaava lapsi hoidettavana, huollettavana ja kasvatettavana. Myös jos ei kolmeen ikävuoteen mennessä oo saanut aikuiselta hellyyttä ja huolenpitoa, niin voi olla vaikee ottaa sitä vastaan teini-pojalta, jolle helpoin tapa hoitaa suihkureissu pienen kanssa on tiuskinta, uhkailu ja lämiminen. Toisinsanoen hellyys ja huolenpito on edelleen tipotiessään.

Joka tapauksessa hatunnosto noille molemmille lapsille siitä huimasta kehityksestä, joka myökin ollaan täällä meidän olo aikana nähty. He on huippuja. :)

 Kovan suosion saavuttanut 'Captain says'

Meidän lapset osaa halutessaan olla tosi kohteliaita. Uusille vieraille väläytetään parhaat hymyt ja reippaat kädenpuristukset, kysellään kuulumiset englanniks ja voidaan aina itsekin hyvin. Lapsilla on pari veisua, jotka ne aina vieraille luikauttaa, ja ah että on myytyä aussi-tätiä ja -setää siinä vaiheessa. Meitä vanhojakin tuttuja kohdellaan kyllä ku kuningattaria. Aina annetaan parhaat istumapaikat autosta ja kaikki on aina "it's ok no problem". Välillä kohteliasuussäännöt kuitenkin unohtuu, kun tervehdyksiin, tai mihinkään muuhunkaan puheeseen ei viitsitä vastata tai edes reagoida. Jotkut lapset on kuitenkin luonnostaan ihailtavan kohteliaita.

 Enkun tunnin aherrusta ja älämölöä.

 Meidän lapset on myös ihan mielettämän ahkeria ja tunnollisia. Aamulla viideltä he herää rukoilemaan, sit he siivoaa ja menee kouluun/tekee kotona läksyjä, koulusta tultua he siivoaa ja nukkuu univajetta pois. Tytöt auttelee pitkin päivää keittiössä ja ennen päivällistä taas vähän siivotaan. Päivällisen jälkeen tehdään ysiin asti läksyjä ja sen jälkeen taas rukoillaan. Rukouksen jälkeen, n. klo 21.30, on vapaa tekemään omia juttuja. Seuraavana aamuna herätys kuitenkin taas viideltä. Huhhuh. Näitten lisäks lapsilla on tiskausvuorot, pöydän kattamisvuorot ja keittiövuorot. Myös pyykkinsä he hoitaa ite.

Kameraa rakastava pikkunen, jolla on todellisuudessa mitä hurmaavin hymy.

 

Meidän lapset on pääpiirteittään hurjan ihania. Jotkut on ailahtelevaisia, jotkut ujoja, toiset taas superhauskoja ja jotkut vielä mysteereitä. Välillä unohtaa, et he on kuitenkin kaikki lastenkotilapsia. Asuu pois kotoa, kaukana vanhemmista ja ehkä sisaruksistakin. On surullista ja yllättävää kuulla näitten iloisten lasten rankkoja historioita, mut samalla tietty lohdullista nähdä, miten hyvin heillä näyttää menevän nyt. Ollaan pistetty merkille, ettei tunteita ilmasta ja näytetä täällä ihan niin herkästi mitä suomessa. Omia asioita ei puida muiden kanssa ja kaikki on todellakin aina "fine thank you". Vaikka heidän sisällä puhisis ja paukkus niin siitä oon silti täysin vakuuttunu, et lapset on todella kiitollisia paikastaan lastenkodissa. Lastenkodin kautta tulevien sponsoreiden avulla meidän lapsilla on mahdollisuus hankkia lisäkoulutusta lukion jälkeen, joka mahdollistaa heille paremman ja varmemman toimeentulon tulevaisuudessa. Kotoa käsin koulutus jäis heillä saamatta, koska yleisin syy lasten SoHilla asumiseen on juuri köyhyys.

Voi lapset lapset. Viimenen virallinen työpäivä on nyt takana, mutta muutamaan otteeseen on vielä tarkotus lastenkodilla käydä. Suurin asia, mitä kuvittelen jääväni Balilta ikävöimään, on just meidän lapset. Siellä on oikeesti niin hirvittävän herttasia, oivaltavia ja riipiviä tapauksia, että pohjoisen Suomen kylmettämä sydämeni on aivan heltynyt. Sniif.

Teija

Tässä postauksessa olevien kuvien julkaisemiseen lupa myönnetty.