Something special for the special ones

 Kun työpäivät läheni loppuaan, ruettiin miettimään tyttöjen kans, mitä pientä kivaa tekemistä voitas lasten kanssa kehittää. Yritettiin googlailla mahiksia sählyn pelaamiseen, mut yllätys yllätys tuli aika laiha saalis. :D Jonkin näkönen floorball-turnaus täällä kuitenki säännöllisin väliajoin järjestetään, aika cool. 

Päädyttiin eri näkösten asioitten tiimoilta viemään isot pojat ihan vaan keilaamaan. Reissu tuntu menevän munilleen pariinki otteeseen, kun esim. keilahalli ei meinannu millään löytyä ja väki väheni meidän matkasaattueesta skootteri kerrallaan. Loppujen lopuks koko reissu oli kuitenki menestys.

Jokainen pojista koitti keilausta ensimmäistä kertaa elämässään ja voi että sitä oli hauska seurata. Osa oli ihan virtuooseja jo heti kättelyssä ja loputkin oli muuten vaan ihan messissä. Keilausreissu oli myös itelle yks koko reissun lempihetkistä.

Tytöt ei täällä paljon mitään pelaile. En oo ihan varma että eikö ne tykkää, eikö ne kehtaa vai eikö niillä vaan oo aikaa, koska he auttaa just keittiöhommissa tosi paljon enemmän ku pojat. Sikspä päätettiinki yrittää tarjota tytöille jotain rentouttavaa ja vietiin ne jalkahierontaan. Kyllähän nuokin tuntu tykkäävän ja mukavaa oli viettää tyttöjenki kanssa aikaa lastenkodin ulkopuolella.  Hierontapaikka oli myös aika kiva, sillä saatiin kaikki 11 henkee olla samassa huoneessa yhessä pitkässä letkassa.

 Myös kuskipoika pääs hemmotteltavaks rinsessojen rinnalle.

 

 Teijus

Meidän lapset

 Meidän lapset vaikuttaa täällä olevan päällisin puolin hyvinkin onnellisia. On ruokaa ja katto pään päällä. Sen lisäks on 60 kaveria saman katon alla, pelit, rensselit, herkut ja muut systeemit. Niinkun oon joskus aiemminki maininnut, niin lastenkodilla käy vierailioita pilvin pimein. Ne tuo lähes aina mukanaan isot satsit riisiä, leluja, värikyniä, lautapelejä, pihapelejä, kirjoja yms. Paljon materiaalia tekemiseen siis pitäs periaatteessa olla, mutta meidän lapset myös hajottaa kaiken. Ja siis kaiken. Kynät katkotaan, lehdet revitään, lelut mäiskitään rikki ja palapelit yms. heitellään pitkin poikin pihamaille homehtumaan. Ollaan totuttu siihen, että kohta tulee taas uudet. Tämä saattaa olla syynä siihen, miks suurin osa käyttökelposesta tavarasta pidetään lukkojen takana tavottamattomissa. Välillä nähään vaan vilaukset esim. enkun kielisistä lastenkirjoista, joille löytys varmasti käyttöä. Jonkun pitäs vaan malttaa opettaa lapset siihen, että asioita ei hajoteta.

 Meidän ilosta sakkia.

Josta päästäänkin toisen uuteen asiaan. Lastenkoti on miun(kin) mielestä aika lämmin ja kodinomainen, kuin iso perhe. Perhemäisemmän siitä tekee vielä se, että siellä ei oo varsinaisesti työntekijöitä ollenkaan. Omistajat, keittäjät ja muu apu asuu samassa kiinteistössä, joten SoHi on kaikille koti. Niin ihanalta kun tämä kuulostaakin, voidaan kuitenkin puhua kaksiteräisestä miekasta. Koska koko ajan läsnä, tai saatavilla oleva aikuinen puuttuu, kasvattavat lapset itse toisensa. Toisaalta lapsia ei edes tarvitse "vahtia" samalla lailla kun Suomessa oon tottunu ymmärtämään, sillä täällä eletään lähes säännöttömässä ympäristössä. Ainoat säännöt, mistä mie oon kuullu puhuttuvan on, että kaveria ei muksita ja aamu- ja iltarukoukseen pitää osallistua.  Voin kuitenkin kertoa, että kaveria muksitaan. Ja paljon. Paljon jo hyvätahtoisessa mielessä, mutta nyrkit on kyllä pystyssä super herkästi kiukun tullen etenkin ala-asteikäisillä lapsilla sukupuolesta riippumatta. Joitakin kirjottamattomia tai aina vallalla olleita sääntöjä on kuitenkin pakko olla, koska hommat toimii niin sujuvasti.

Rantareissulla sai yks meidän poiksu napattuu käsiinsä muutamat rapuset.

Meidän teini-ikäiset ja aikuistuvan lapset on täällä aikamoisen haasteen edessä joutuessaan huolehtimaan pienemmistä. Nuorimmilla täällä on yks tai kaks ns. omaa hoitajaa, joille vastuu pikkuisen hoitamisesta on langetettu. Ei oo helppoa olla 17v, suomalaisessa lastenkodissa asuva, rankan perhetaustan omaava lapsi, mutta ei varmasti oo myöskään helppoa olla 17v, balilaisessa lastenkodissa asuva, rankan perhetaustan omaava lapsi, jolla on vielä oma 3v, rankan perhetausta omaava lapsi hoidettavana, huollettavana ja kasvatettavana. Myös jos ei kolmeen ikävuoteen mennessä oo saanut aikuiselta hellyyttä ja huolenpitoa, niin voi olla vaikee ottaa sitä vastaan teini-pojalta, jolle helpoin tapa hoitaa suihkureissu pienen kanssa on tiuskinta, uhkailu ja lämiminen. Toisinsanoen hellyys ja huolenpito on edelleen tipotiessään.

Joka tapauksessa hatunnosto noille molemmille lapsille siitä huimasta kehityksestä, joka myökin ollaan täällä meidän olo aikana nähty. He on huippuja. :)

 Kovan suosion saavuttanut 'Captain says'

Meidän lapset osaa halutessaan olla tosi kohteliaita. Uusille vieraille väläytetään parhaat hymyt ja reippaat kädenpuristukset, kysellään kuulumiset englanniks ja voidaan aina itsekin hyvin. Lapsilla on pari veisua, jotka ne aina vieraille luikauttaa, ja ah että on myytyä aussi-tätiä ja -setää siinä vaiheessa. Meitä vanhojakin tuttuja kohdellaan kyllä ku kuningattaria. Aina annetaan parhaat istumapaikat autosta ja kaikki on aina "it's ok no problem". Välillä kohteliasuussäännöt kuitenkin unohtuu, kun tervehdyksiin, tai mihinkään muuhunkaan puheeseen ei viitsitä vastata tai edes reagoida. Jotkut lapset on kuitenkin luonnostaan ihailtavan kohteliaita.

 Enkun tunnin aherrusta ja älämölöä.

 Meidän lapset on myös ihan mielettämän ahkeria ja tunnollisia. Aamulla viideltä he herää rukoilemaan, sit he siivoaa ja menee kouluun/tekee kotona läksyjä, koulusta tultua he siivoaa ja nukkuu univajetta pois. Tytöt auttelee pitkin päivää keittiössä ja ennen päivällistä taas vähän siivotaan. Päivällisen jälkeen tehdään ysiin asti läksyjä ja sen jälkeen taas rukoillaan. Rukouksen jälkeen, n. klo 21.30, on vapaa tekemään omia juttuja. Seuraavana aamuna herätys kuitenkin taas viideltä. Huhhuh. Näitten lisäks lapsilla on tiskausvuorot, pöydän kattamisvuorot ja keittiövuorot. Myös pyykkinsä he hoitaa ite.

Kameraa rakastava pikkunen, jolla on todellisuudessa mitä hurmaavin hymy.

 

Meidän lapset on pääpiirteittään hurjan ihania. Jotkut on ailahtelevaisia, jotkut ujoja, toiset taas superhauskoja ja jotkut vielä mysteereitä. Välillä unohtaa, et he on kuitenkin kaikki lastenkotilapsia. Asuu pois kotoa, kaukana vanhemmista ja ehkä sisaruksistakin. On surullista ja yllättävää kuulla näitten iloisten lasten rankkoja historioita, mut samalla tietty lohdullista nähdä, miten hyvin heillä näyttää menevän nyt. Ollaan pistetty merkille, ettei tunteita ilmasta ja näytetä täällä ihan niin herkästi mitä suomessa. Omia asioita ei puida muiden kanssa ja kaikki on todellakin aina "fine thank you". Vaikka heidän sisällä puhisis ja paukkus niin siitä oon silti täysin vakuuttunu, et lapset on todella kiitollisia paikastaan lastenkodissa. Lastenkodin kautta tulevien sponsoreiden avulla meidän lapsilla on mahdollisuus hankkia lisäkoulutusta lukion jälkeen, joka mahdollistaa heille paremman ja varmemman toimeentulon tulevaisuudessa. Kotoa käsin koulutus jäis heillä saamatta, koska yleisin syy lasten SoHilla asumiseen on juuri köyhyys.

Voi lapset lapset. Viimenen virallinen työpäivä on nyt takana, mutta muutamaan otteeseen on vielä tarkotus lastenkodilla käydä. Suurin asia, mitä kuvittelen jääväni Balilta ikävöimään, on just meidän lapset. Siellä on oikeesti niin hirvittävän herttasia, oivaltavia ja riipiviä tapauksia, että pohjoisen Suomen kylmettämä sydämeni on aivan heltynyt. Sniif.

Teija

Tässä postauksessa olevien kuvien julkaisemiseen lupa myönnetty.

Ruokaa tilatessa

....voi joutuu miettimään omaa tilaustaan uusiks monta kertaa. Perusravintoloissa käynti on täällä suorastaan aika hassua. Oon eläny kuvitelmassa, että Balinki kaltasella turistisaarella kilpailu ois aika kovaa ja palvelun laatu ois suorastaan pakko pitää hyvänä. Noh. Todella TOdella yleistä kuitenkin on, että esim. ruokalistat heittää ihan häränberberiä. Alla oivallinen esimerkki.

Jo ravintolan ulkopuolella oli kyltti jossa mainostettiin Dennis nimisen ruokapaikan Dennis-pizzoja ja spaghettia. Valittiin sit tyttöjen kanssa pizzanälkäsinä tää paikka meistä kolme tilaski pitsaa. (Vaikka pizzat onki täällä ihan onnettomia räpellyksiä Suomen vastaaviin verrattuna.) Mitä tarjoilja meille sit sano? 

"Sorry, we have just one pizza left."

Voi huokaus. Miten ravintolassa voi olla vaan yks pitsa. Syynä on se et pitsapohjana täällä usein toimii kova pakasteplätty. No ei siinä sit mitään. Ruokalistat uusiks esiin ja jotain muuta valkkaamaan, mikä oli kyllä lopulta hyvä juttu koska se ykskin pizza oli taas mitä oli.

Banana splite: banana flambe with there ice cream, wafer and cheeey.

Ja mikä mahtaa olla tämä keskimmäinen soossi Snow ballissa.

"with chocolate sc and sc and straw sc"

Ja myös suklaahiirtä voi valita ruoaksi tässä ravintolassa.

Eräskin ravintola valittiin ulkoo päin ku katottiin sen ihan ihailtavan laajaa ruokalistaa. Myös free-wifia mainostettiin ulkona.

Tästä ruokareissusta tuliki ennätyksellisin ja se sujui jotakuinkin näin: 

 

minä: Vanilla-milkshake

tarjoilija: Mitään pirteilöitä ei oo.

yksi meistä: Onko tää viini makeeta? (osoittaa yhtä listasta)

tarjoilija: Meillä ei oo nyt mitään viinejä.

kaks meistä: pastaa spagetilla

tarjoilija: meillä on nyt kaikki pastat loppu (listassa oli noin 6 pastavaihtoehtoo)

 myö: entäs se wifin salasana

tarjoilija: wifiä ei kyllä oo

Otettiin sit kaikki riskillä pizzaa. Reilun puolen tunnin oottelun jälkeen katottiin ku työntekijät tuli takas ravintolaan kauppakassit kädessä, mistä pilkisti mm. ananas. No sieltähän ne pitsojen täytteet sit tuliki. Yhteensä reilun tunnin oottelun jälkeen oli pitsat nenän edessä. Oltiin siis koko tän ajan ravintolan ainoat asiakkaat.

Aikamoista menoa ja meinikileishhönii.

Hyviäkin ravintolakokemuksia onneks on ja ruoka on myös usein siis todella halpaa. :)

kuulemiin ja pian myös näkemiin!

Teija

 

Balinese culture

Tältä näyttää meidän portin ovi.

Nää tapahtumat on jo vanhoja, mutta kerron ne siitä huolimatta, koska tilanne on edelleen jokseenki ajankohtainen. 

Ollaan tyttöjen kanssa pyöritetty täällä omaa arkeamme hyvinkin tunnollisesti ja rauhallisesti. Kasteltu kukkia, siivottu ja pyykätty. Pyykit meillä oli tapana kuivattaa yläkerrassa ulkosalla, koska auringon valo hoiti homman aika tehokkaasti. Oltiin viritetty pyykkinaru kaiteitten väliin ja se toimikin erittäin hyvin tässä meille niin erittäin arkisessa askareessa.

 

Muutamana päivänä kun tultiin töistä kotiin, niin huomattiin, että portista on tippunu laattoja maahan. Ihmeteltiin miten huonosti ne on paikallaan, kerta noin itestään tippuu. Ei siinä sit mitään. Tässä luulossa elettiin pari viikkoo. 

 Miten nää kaks tarinaa sit liittyy toisiinsa? Noh. Yhdistävä tekijä on meidän hindunaapurit. Meidän tiellä, niinku monen muunki kadun varressa, on hindutemppeli. Hindut ainakin täällä Balilla harjottaa uskontoaan aika tunnollisesti. Jumalille viedään lahjoja temppelien eteen, poltetaan suitsukkeita ja roiskitaan vettä puuterihuiskulla. Näin tekee myös meidän naapurit.

Mitä me sit taas tehdään? Omasta mielestämme jotakin tosi arkipäivästä, mutta hindujen mielestä jotakin aivan hävytöntä: kuivatettiin tosiaan niitä pyykkejä yläkerrassa. Ydinongelma tilanteessa oli se, että meidän pyykit on heidän temppelinsä yläpuolella. Saatiin tästä tieto meidän vuokraemännältä ja pahoteltiinkin heti omaa tietämättömyyttämme ja sanottiin, että keksitään heti joku uus systeemi pyykkien kuivattamiseen. Tilanne ei kuitenkaan ollu ihan taputeltu. Hindunaapurit nimittän kerkes vastata meidän toimintaan tavalla, joka meidän vinkkelistä katottuna on taas piirun verran epämäärästä toimintaa. He siis oli tullu ja hajottanu nuo laatat tuosta portista.

 Meidän naapurit on ollu meille aina mukavia. Hymyilly, tervehtiny ja kyselly kuulumisia. Jopa näin jälkiviisaanakaan ajateltuna ei ois tullu kuuna päivänä mieleenkään, et ois pitäny tajuta hakea pyykit pois kuivamasta, kun ensimmäinen laatta portista irtos. Kukaan ei koskaan tullu suoraan sanomaan meidän uskontoa loukkaavista toimista, vaan meille jätettiin päättelyn vapaus.  

Siinäpä pieni palanen balilaisista toimintatavoista. Toisiin uskontoihin ja kulttuureihin tutustuminen on hitsin mielenkiintosta ja kuten tääkin esimerkki osottaa, opettavaista ja silmiä avartavaa sekä hyvässä että pahassa.
Pyykkejä ei nyt siis tietenkään olla kuivatettu ylhäällä sen koommin, joten toistaseks loput laatat on pysyny seinässä. Jes.

Teija

Teijuksen Singapore-elämää

Tultiin Balille kuukauden kestävällä turistiviisumilla, jonka saa uusia vaan kerran. Meillä toisin sanoen loppu viisumi kesken, joten oltiin pakotettuja lähtemään ulkomaille, jotta saataisiin uusi viisumi taas tavallisesti maahan tultaessa. Valittiin kohteeks Singapore, koska se on öbauttiarallaa lähimpänä ja halvimman lentomatkan päässä. Kateltiin vähän netistä mitä kaupunki pitää sisällään, ja innostus reissua kohtaan kasvo kyllä ihan älyttömästi. Siellä on siis vaikka ja mitä!

Me oltiin reissussa viis päivää, joten paljon kaikkee jäi näkemättäkin. Käytiin kuitenkin isoimmilla ostospaikoilla eli Orchard roadilla ja sen ostoskeskuksissa, Singapore Zoossa, Merlion patsaalla, Sentosa Islandilla kattoo aquarium, ja kuuluisalla hotellilla Marina Bay Sandsillä, joka näkyy alla olevassa kuvassa vasemmalla. Katolla on siis ainaki uima-allas, näköalapaikka ja terassi(terasseja?). Myö käytiin Jannin kanssa yks ilta siellä tilaamassa elämämme kallein drinksu, jota ei sit ees juotu loppuun, heh. Kateltiin siis maailmaa nuolen osoittamasta paikasta. Näköala siellä näytti siltä miltä alhaalla keskimmäinen kuva.

Eräs taksikuski lateli meille faktoja Singaporesta matkalla lentokentälle. Noin 60km x 30km pinta-ala, 5,5miljoonaa ihmistä. Huhhuh siis. Mutta kuten Singaporesta puhutaan, oli kaupunki ihan tosi puhdas. Kauppakeskusten ulkopuolella oli tupakointikiellot 1000 S$ uhalla, metron seinässä syömisen ja juomisen kielto. Siitä mahollinen sakko ois ollu 500S$ (1e=1.6S$). Puhtauden lisäks kaupunki tuntu myös kyllä tosi turvalliselta. En ihan tiiä, miten ihmiset pysyy tuolla kuosissa, mut oisin kyllä uskaltanu liikkua kaupungilla ja metroissa yksin ilman sen suurempia sydämentykytyksiä. 

Oli huippua nähdä Singapore, mut kyllä Balille oli tosi kiva palata. Jollain tasolla tuns tulevansa kotiin. Aika hauska tunne. Koti-ikävä Suomeen on kova, mutta kiva huomata, että jollain tavalla tännekkin vaan on sulautunu.
Reissu veteleeki nyt viimesiään. Etenkin harjottelun puolesta. On jotenki hirveen ristiriitanen olo monien asioitten suhteen, mut kyllä tässä alkaa olla jo lähdön tuntua. Ikävä tiettyjä tänne jääviä asioita kohtaan hiipii alitajunnasta, mut se ehkä auttaaki ottamaan ilon irti näistä vikoista viikoista.

Teija

Nusa Penida

 Viikonlopun häppeninkejä taas. Oltiin Balin kaakkoispuolella sijaitsevalla Nusa Penidan saarella. Pieni saari, kuoppaset tiet, pikkuruisia kyliä, tönö siellä ja toinen täällä. Siitä on Nusa Penida tehty.

Vasemmassa Penidan centrumin pääkatu. Eka oltiin että ei hemmetti, mut saarta kierrettyämme todettiin et tää todellaki tuntu ihan big cityltä. Ruokakauppa, pari vaatepuljuu, skootterihuoltamoita, pesuloita, bilispaikka ja jonki näkösiä katusyöttölöitä. Nämä kaikki, eikä mitään enempää, löytyi tämän kadun varrelta. // Oikeessa kuvassa taustalla siintää vanha tuttu Bali.

 Lauantaina otettiin skootterit (kaks skootteria, kaks kypärää, neljä matkustajaa ja puolettoista toimivat jarrut) alle ja lähettiin ettimään rantaa nimeltä Crystal Bay. Tunnin ajamisen ja monien kuumottavien hetkien jälkeen päästiin vihdoin perille. Siinä meniki päivä sit oikein lepposasti. Takasmenomatkalla sai myös vähän luovia. Ihan jäätävissä ylä- ja alamäissä sai jännittää et kippaako vai eikö kippaa. Toisen skootterin jarrutilanne toi oman lisämausteensa matkustamiseen. Ja niitä kuoppia siis ihan hirvittävästi.

 Rantalounas. Tää kokonaisuus makso 27 000 rupiaa, eli alle 2e. Ja huh että oli hyvää.

 Toisena päivänä yritettiin lähtee ettimään toista rantaa. Sen piti olla ihan sikahieno. Valtavat tikkusuorat kalliot molemmin puolin, turkoosii vettä ja rauhaa. Matkaa piti olla noin 45min. Ajettiin puoltoista tuntia keskellä ei mitään päätyen ei mihinkään. Lopputuloksena seisottiin korkeella, parin kilsan päässä rannasta, tuijottaen ihan väärää paikkaa minne oli tarkotus päästä. Edellisen päivän mäet ja kuopat oli ollu ihan yhtä alkulämmittelyä tän sunnuntain matkan rinnalla. Huhhuh. Matkan varrella oli pari pientä kylää, mut minkään näkösiä kioskeja eikä kauppoja näkyny. Saatiin kuitenkin ostettuu kaikille pienet vesipullot yhdeltä naiselta, ennen ku lähettiin paluumatkalle. Matkalla maisemat oli kuitenki ajoittain onneks aika hienoja, kuten ylemmässä kuvassa näkyy.

Rantaviiva oli pitkältä matkalta tehty tämmöseks vedenalaseks pelloks. Mitä lie siellä kasvattaa, mut siistin näköstä oli. Siellä oli olkihatut napaa myöten peltotöissä.

Kovin erilaisia maisemia tuli nähtyä, mitä tähän mennessä. On aika hassua ajtella, että tuonki kuivan ja aution luonnon keskellä jotkut ihmiset asuu. Pieniä, muutaman talon, keskittymiä siellä täällä. Ruokakaupoista eikä vedestä tietoakaan. Ei tuolla näyttäny hedelmiäkään tai muutakaan ruokaa juuri maasta tulevan. En tiiä. Mahottomalta tuntuu.

Teisku